torstai 20. lokakuuta 2011

...


Tuntuu jotenkin kummalliselta, että tällaisenkin tragedian jälkeen elämä kuitenkin jatkuu ihan kuin aina ennenkin. Vaikka maailma ei ole enää sama ja jotkut asiat eivät enää koskaa ole samanlaisia ilman äitiä, niin arkielämä pyörii ihan samalla painolla kuin ennenkin. Välillä sitä havahtuu potemaan huonoa omatuntoa siitä, että tässä minä vaan istun ja nauran ja pidän hauskaa muiden ihmisten kanssa, vaikka pitäisi olla surullinen. Ja olenhan minä, mutta en enää koko ajan. Sitten sitä tajuaa, että niin sen vaan kuuluu mennä, vaikka se vähän pelottavaa onkin, että sitä noin vaan on taas jatkettava omaa elämäänsä.

Eihän se suru koskaan varmasti mene pois, mutta sen kanssa oppii elämään, eikä se jossain vaiheessa ole enää niitä päällimmäisiä tunteita.

Lisäksi sitä on opittava elämään sen asian kanssa, että nyt sitä on tuplasti enemmän huolissaan isästä. Siitä että kuinka se nyt pärjää, ja siitä että sille ei nyt vaan satu mitään, sillä minä tarvin vielä edes toista vanhempaa ainakin vielä sata vuotta!





Ps. Ensi kerralla koitan perehtyä Tiinalta jo aika päiviä sitten saamiini sanoihin ja niistä bloggaamiseen! Nyt kun tämä blogikynnys on taas kerran ylitetty.

Ei kommentteja: